Tajusin tässä taannoin, etten ole vielä koskaan löytänyt maailmasta toista Minua. Ihmistä joka lukisi ajatukseni katseesta, tajuaisi lauseen lopun sen alun kuultuaan ja ymmärtäisi sitä kaikkein mustintakin mietettä. Eri kannalta katsottuna Rakkain on juuri tällainen, mutta jotenkin silti toisella tavalla - äsh, ymmärräthän. Hän on kuitenkin aina ensikatsomalta Rakkain, Isä tytöillemme ja elämäni puuttuva puolisko.

Tarkoitan sitä rakkaudesta irrallista Ystävää, jota kai jokainen kaipaa. Tiedän että olen yksi maailman huonoimmista ystäväkokelaista, en pidä yhteyksiä enkä muutenkaan ole aina järin läsnä. Mutta tämä toinen Minä ymmärtäisi taatusti sitäkin.

Mietinkö turhaan? Ei kai sellaista ole olemassa, mutta koskaanhan ei saisi etsintäänsä lopettaa. Niin löysin Rakkaimmankin, kun vain maltoin etsiä. Ja missä minä olisinkaan nyt jos en joskus olisi osannut kaivata jotain mille en itsekään osannut antaa nimeä? Tuskin edes hengissä, sehän on tullut nähtyä. Eli keep lookin', onhan tässä tämä Pieni Elämä aikaa.

Pohdinnoissaan Pyörien,

Terhi