En vain tahdo kirjoittaa totuutta, sanoa 'ääneen' ettei mitään uutta kuulu. Ei töitä, ei vaikka toivo oli taas turhan suuri. Olin päästä liiankin hyvän kuuloiseen paikkaan, mutta lopputuloksena ilmoitus ettei minua voidakaan ottaa - ulkopaikkakuntalainen kun heille olen niin lähemmät hakijat menevät sittenkin edelle. Ja minä kun ehdin toivoa, uskoa ja suunnitella - ehkä enemmän kuin yleensä. Pettymys oli siis melkoisen karvas.
Tämä viikko on työasioiden saralla ollut aivan liian hiljainen. Muutamia hakemuksia lähetettynä, pari puhelua soitettuna, muttei mitään tuloksia vielä. Eräälle kurssillekin hain, josko vähäksi aikaa saisi aivoilleen työtä. Jos minua sinnekään huolitaan.
Nyt sen viimeistään tajuan, olen tähän asti päässyt työelämässä aivan liian helpolla. Sopivat, mukavat ja hyödylliset työpaikat ovat ilmaantuneet juuri silloin kun niitä on tarvittu - joskus jo ennenkuin itse olen ehtinyt niitä hakea. Ehkä se sitten on alitajuntaani asettanut liian optimistisen asenteen työnhakua kohtaan... Kun totuus on kuitenkin se että jokaista hakemaani paikkaa hakee 50-200 muuta yhtä varteenotettavaa ihmistä. Pyh, minuthan sinne pitäisi valita - minähän se kaikkein parhain olen!!
Mutta totuushan on ettei kai elämäntilanteeni ole se paras mahdollinen työnhakuun. Pikkuiset lapset, pari vuotta kotonaoloa takana - jossain jopa verrattiin että tilanne on sama kuin olisi vankilasta vapautunut. Mutta sanokoot työmarkkinat mitä tahansa, tämä olen minä ja minun elämäni. Minun kaikkeni on tämä perhe ja hetkeäkään sille uhrattuna ei ole mennyt hukkaan. Päinvastoin, nämä vuodet äitinä ovat kasvattaneet minua enemmän kuin mikään koskaan voisi. Asenteeseeni on tullut jämäkkyyttä, luonteeseeni järjestelmällisyyttä ja kärsivällisyyttä roppakaupalla Kukahan sen vielä uskoisi?
- - -
Kodissamme leijuu Rakkaus. Muutama vaiteliaampi päivä, mutruinen ilme ja liikaa puhumattomia asioita. Sitten enemmän puhetta, enemmän läheisyyttä ja paljon paljon enemmän kosketuksia. Nyt se tuttu tunne valtaa taas jokaisen solun ja huokosen - tätä minä haluan. Tätä me haluamme. Miten toista voi rakastaa niin paljon? Meillä on täydellinen perhe. Älköön mikään koskaan yrittäkö sitä mielestämme kadottaa.
Noniin, siinä ne sitten ovat - muutamat sanat korvauksena lukuisista hiljaisista päivistä. Ja tässä taas olen, ehkä seuraavan kerran jo vähän aiemmin.
Kahvitellen ja vilusta täristen,
Terhi
Kullat syyspuuhissa.
Kommentit