En ole piiloutunut komeroon, en karannut vuoristoon erakoitumaan. Olen vain viettänyt tietoista hiljaiseloa blogini suhteen - samalla kun täällä kotona on meno kaikkea muuta kuin hiljaista.

Niin, tytöt ovat kotona. Maanantaina Rakkain heidät hoitoon vei kuten ennenkin, mutta jo tunnin päästä soi puhelin; Pikku kuumeessa. Noudin molemmat tytöt kotiin (isompi olisi halunnut jäädä, mutta Se Ainoa tympeä tarhantäti oli sitä mieltä että tyttö saa traumoja jos äiti hakee vain toisen kotiin. Just).

Eilen sitten sai isompikin kuumeen, joten yhä tänään olemme kotona. Pikku on jo silminnähden terve, viime yö oli ensimmäinen rauhallinen pitkään aikaan. Isompikin jo toipumisvaiheessa, toivon että jo huomiseksi olisivat ennallaan. Pieni lapsi, kuume ja lepo eivät sovi mitenkään päin yhteen. Energiaa olisi ja menohaluja kuten ennenkin, sisälläolo ei todellakaan paranna asiaa! Jospa päiväunien jälkeen jo pääsisimme vähän ulkoilmaa nuuhkimaan, kun vaan saisi pidettyä tytöt suht rauhallisissa leikeissä.

- - -

En saanut toivetyöpaikkaa en. 'Valitettavasti valinta ei osunut Sinun kohdallesi' - viesti alkaa olla jo tuttua kauraa. Ja taas kerran olin ollut liian varma, suunnitellut jo liikaa ja miettinyt asioita valmiiksi Kun tämän paikan saisin. Pudotus oli siis jälleen sitäkin korkeampi.

Hätävaratyöpaikkani ei onnistunut sekään. Toisin kuin rekryheppu minulle paikkaa mainosti vähintään kolmenkymmenen viikkotunnin työmäärällä, olikin totuus se että tällä hetkellä vuoroja olisi lähinnä lauantaisin ja silloinkin yöaikaan. Juups, ei ihan sitä mitä etsin.

Kuten pelkäsin, olen siis jälleen nollapisteessä. Helpotushan se nyt on, kun tyttöjen kuumeilun takia on pakko olla kotona - mutta silti sama ahdistus palailee pintaan. Miksei minusta ole mihinkään?

Huomenna olisi aika työvoimatoimiston omaan henkilöstönvälityspisteeseen. Tarkistetaan olisiko minusta yhteen avoimeen paikkaan, vai kenties muuhun tarjollaolevaan. Olen siinä pisteessä ajatuksieni kanssa että lupaudun kohta ihan mihin vain, viikko tai kaksi työtä kuulostaa jo unelmalta.

Mutta ehkä nollaan nyt ajatukseni koko työnhausta pois, kenties minulla yhä huomenna on täällä pari nuhakuumeista tyttöä jotka äitiä tarvitsevat enkä edelleenkään pääse mihinkään. Onko tämä joku merkki?

Pähkäillen ja puhkuen,

Terhi.