En jaksa, malta, tahdo, aio, halua Odottaa enää pidempään! Tahdon työn nyt, en yhtään myöhemmin. Kiitos.

Tällaisina ajatuksien kaaospäivänä sitä tulee hetken jopa katuneeksi. Annoin joskus pois työn joka jo oli, jossa sain toteuttaa itseäni ja siitä jopa maksettiin. Mutta ei, ei sittenkään. Liian paljon asioita oli muutettavana; koti, ihmiset - koko elämä. Ja uusi Elämä kasvoi jo sisälläni kohisten.

Ja tiedän etten sitä olisi jaksanutkaan. Pitkääkin pidemmät työmatkat, henkisesti uuvuttavat työpäivät ja alituinen stressi. Ei nyt, kun minulla on Perhe.

Mutta miksi, oi miksi tämän täytyy olla näin hankalaa? Siksikö että arvostaisin seuraavaa työpaikkaani niinkuin pitää? Siksi että kaikkien vaikeuksien ja kivisten polkujen jälkeen perillepääsy maistuu erityisen makealta? Niinpä niin.

Silti saan ruikuttaa. Silti jatkan toivomista. Odotan niin että Odottamiseen kuluu pian reikä. Ehkä siitä joku kurkistaa ja sanoo; tule meille?

Liian monennen kerran kuppinsa täyttäen,

Terhi.