'Ei, ei se mennyt niin... Toisiltamme eksyttiin, ei se mennyt niin - sä tiedät syyn, sä tiedät syyn.'.  Anna Eriksson laulelee radiossa, sai pohtimaan asioita aiheesta jos toisestakin.

Tiedän että on jonkinlaista itsepuolustusta itseltään kun on tapana jättää joitakin menneitä asioita käsittelemättä, tai vääristellä ja vähätellä niitä. Saada itsensä ajattelemaan useinkin että 'se meni jo, mennääs eteenpäin' ja kaikki on taas hyvin.

Olen kai aina ollut sellainen. Jätän asiat käsittelemättä, sysään ne johonkin mielen mustaan laatikkoon ja koitan unohtaa sinne. Useimmiten se onnistuu ja that's it kaikki on ookkei. Mutta joskus, joskus sitten laatikkopino kasvaa niin suureksi että pino heiluu ja heiluu muistuttaen olemassaolostaan.

(Ei, en ole masentunut - enkä edes vähääkään synkkämielinen juuri nyt, tulin vain ajatelleeksi taas voisiko tätä ominaisuutta itsessään muuttaa.)

Koitanko vältellä ikäviä ajatuksia, pahaa mieltä? En usko ihan siihenkään. Kaikenlaisista asioista on tullut elämän aikana itkettyä kyynel jos toinenkin - mutta kai se asioiden totaalinen läpikäyminen ja selvittäminen ei oikein koskaan ole ollut se minun juttuni.

Ehkä ajattelen alitajuisesti että asiat selviävät itsekseen kun antaa ajan kulua, löytävät merkityksensä ja solmut avautuvat tuosta vain. Joidenkin asioiden kohdalla niin on käynytkin, täytyy myöntää. Esimerkiksi vanhempieni avioero ollessani vielä lapsi jätti myös minuun monia avoimia kysymyksiä ja katkeruuden tunteita, mutta pitkän ajan kuluessa ymmärsin todella että niin sen piti ollakin - ei heistä olisi ollut toisilleen elämänmittaisiksi kumppaneiksi.

Mutta tiedän silti että se jätti jälkensä myös minuun, jäljet jotka ovat tuoneet elämääni asioita joita ei todellakaan olisi jos vanhemmillani edelleen olisi ehjä ensimmäinen avioliittonsa. Näin kuuluu ollakin?

Todella monta kertaa olen ollut jo lähellä aloittaa 'laatikoiden siivoamisen', setviä ajan kanssa jokaisen mustan laatikon sisältö niin että lopulta jäisi vain tyhjä kuori jonka heittää pois. Selvittäisikö se ihan oikeasti kaikki ajatukseni? Loppuisivatko yhä harvenneet ahdistuskohtaukset, tulisiko minusta ehjempi?

Vai tekisikö kaiken menneen mieleen palauttaminen vain lisää säröjä, ja toisi kaiken jo haudatun kivun takaisin?

Sen kun joku kertoisi.

Joka tapauksessa, olen äärimmäisen kiitollinen siitä ettei elämääni enää pitkään aikaan ole kasaantunut yhtään mustaa laatikkoa lisää. Kaikki on nyt niin selkeää, turvallista ja - niin, onnellista. Maksaako vaivan enää palauttaa mieleen ettei se aina ollut sitä?

Ihmeissään,

Terhi.