Hiljaista. Väsyttää. Kahvimuki tyhjällään, aika siis mennä unta odottamaan. Mutta vielä täytyy kirjoittaa nämä rivit, sydän niin täynnä tunnetta juuri nyt.

Hassusti muistui mieleen kaikkea mennyttä. Vuosina siitä on aikaa vasta niin vähän, mutta elämänkaaressa mitattuna niin pitkä aika merkittäviä tapahtumia.

Siitäkö on kohta viisi vuotta? Sain ensimmäisen kirjeesi. Elin tunteiden sekamelskassa, mieli täynnä mustaa ja etsin epätoivoisesti valoa. En voinut vielä silloin tietää että avatessani tuon kirjeen valoa alkoi tulvia elämääni - hitaasti, mutta yhä kiihtyvällä vauhdilla.

Ei siihen tarvittu enempää kuin se yksi kirje, kun jo tiesin löytäneeni Ystävän. Kun sain valokuvasi (pienen ja mustavalkoisen), sanoin siskolleni 'katsopas, tässä on tuleva mieheni' - ja sisko tietysti naureskeli.

Kirje toisensa jälkeen syvensi ystävyyttämme, tuntui niin uskomattomalta että ihan oikeasti maailmassa oli joku joka ymmärsi. Pian piti jo alkaa puhua tapaamisesta, eihän näin lupaavan tuntuista ystävyyssuhdetta voisi jättää pelkkään etämuotoon.

Eipä aina - jos koskaan - voi tietää mitä elämä tielle heitti. Olin (omaa ja maailman typeryyttä) menettää henkeni, ja tajusin samassa rytinässä että olisin voinut menettää myös Sinut. Oli siis pakko tavata, jos vielä ei olisi myöhäistä.

Ja niin minä näin Sinut, elämäni ensimmäistä kertaa. Taivas satoi paksua lunta, juoksin Sinua vastaan ja astuit autostasi ulos. Siinä Sinä olit, Täydellinen. Pakko oli halata, ja mennä sisälle lämpimään.

Kahvia en voinut keittää koska keittimeni oli hajonnut muutossa, etsimme kaupungin ainoan avoinna olevan paikan jossa tarjoiltiin kahvia ja valvoimme liian myöhään.

...

Siitä se alkoi. Hetkeäkään ei ole tarvinnut epäillä, Rakastin Sinua jo ennenkuin Sinut kohtasinkaan.

Nyt meillä on täydelliset pienet tytöt, täydellinen elämämme ja niin - täydellinen Rakkaus.

Rakastan Sinua Rakkain, ja tulen aina rakastamaankin.

Tiedäthän?


Sinun,

Terhi.