Sain tänään nauttia luksusajasta kaupungilla. Kampaaja laittoi hiukseni uuteen (ja punaisempaan) uskoon, ja kiertelin kauppoja varsin satunnaisesti. Nautin ja ihmettelin hiljaisuutta keskustan hälinässä.

Nyt muistiin itselleni seuraava: Kun ikinä koskaan vielä astut ulos kotiovesta täysin yksin, nappaa mukaan kynää ja paperia. Taas kävi niinkuin aina aiemminkin, pää alkoi tulvia kirjoittamisen arvoisia asioita kun vain hetken annoin aikaa vain itselleni. Ja mitä tapahtuu kun vihdoin pääsen lehtiöni luo? Aivan, tyhjää lyö.

Luksus-ajasta huolimatta ehdin muutamassa tunnissa ikävöidä kotiin. Jokainen pieni lapsenääni, jokainen vastaantuleva perhe sai uuden ikäväryöpyn aikaan. Tunsin olevani nii-in kaukana kotoa, liian kaukana sieltä minne kuulun. Niin ihanaa kuin aika itsekseen onkin, on kotiinpaluu aina moninverroin ihanampaa. (Vaikka tällä kertaa vastassa olikin pari kiukkuista pikkuneitiä joita vaivasi jokin mille ei kukaan osannut antaa nimeä).

Huomaan että olen viime kerrat ilmaissut itseäni varsin suppeasti, ja merkinnät täällä eivät ole järin pitkiä olleet. Mutta minä se vain olen, ailahteleva oma itseni. Usko pois, vielä minä palaan kilometrikirjoituksilla joihin ei kukaan haluakaan keskittyä. Njäh njäh.

Yliyliväsynä ynisten,

Terhi.