Sain kiitospuhelun mummoltani, pirteältä touhupakkaukselta joka saavutti hiljattain kunnioitettavan seitsemänkymmenen ikävuoden rajan. Mummo kiitteli kirjoittamaani onnittelukirjettä (kaikki sanottavat asiat eivät mahtuneet korttiin), ja käski käyttää kirjoittamisen lahjaa kun se kerran on annettu.

Niinhän minä teenkin, juupa juu. Maailma vain ei taida olla vielä valmis ottamaan vastaan vakavasti tällaista naputtelijaa - vai onko se sittenkin tämä naputtelija joka ei ole valmis hyppäämään maailmaan tarpeeksi avoimena. Ehkä se päivä vielä joskus saapuu kun tekstini löytävät oikeiden kirjankansien väliin, ja ehkä sen päivän jälkeen koittaa päivä jolloin joku avaa tuon kirjan kannet ja löytää Minun tuotokseni isosta alkukirjaimesta viimeiseen pisteeseen asti. Mitä sitten tapahtuukaan - sitä ei uskalla vielä ajatella.

Kodin täyttää hassu hiljaisuus, vain pienten unituhinat leijuvat ilmassa. Kahvini ei vieläkään ole oppinut pysymään lämpöisenä, väliäkös tuolla. Joku sanoi joskus että kylmä kahvi kaunistaa, mutta taitaa tuo sananparsi olla puppua muiden lomassa. Hetki olisi täydellinen omienkin päiväunien nauttimiseen tai edes pieneen torkahdukseen, mutta juuri nyt houkuttelee tämä pölyinen näppäimistö ja hetki Omaa Aikaa hitusen enemmän. Tai oikeastaan paljonkin enemmän, Oma Aika on niin utopistinen käsite että se yksinkertaisesti täytyy käyttää hyväkseen kun sitä on.

Taidan siirtyä pohtimaan huomisen tuomia mahdollisuuksia, ja ehkä lataamaan jälleen kuppini täyteen. Vieläköhän kaapista löytyisi vaahtokarkki kaveriksi?

Itsekseen myhäillen,

Terhi