Liian yksinäinen, pimeä ilta - kaikki paska vyöryi muistoista mieleen vaikka luulin sen jo haudanneeni.

Ensi yönä näen taas painajaisia siitä kuinka murhaan rautatangolla hänet joka joskus satutti.

Voi miksei Rakkain ole nyt tässä, en kestä näitä ajatuksia yksin!

- - -

edit: (seuraava aamu)
Niinpä se sitten menikin. Lopulta nukahtaessani koko yö oli täynnä sen saastan silmiä ja hymyä.
Hän ei lopulta koskaan onnistunut pilaamaan elämääni (vaikka yrityksiä monta olikin), olenhan hengissä ja kutakuinkin ehjä vielä.
Miksen silti voi unohtaa?