Tässä se sitten on, ja puolet jo mennyt. Viimeinen tavallinen arkipäivä ennen isoa elämänmuutosta perheessä. Maanantai kun koittaa, on aika uusien kuvioiden.

Isompi laskee jäljellä olevia öitä siihen kun pääsee päiväkotiin. Pikku ei ymmärrettävästi ole lainkaan tietoinen mihin häntä ollaan laittamassa, mutta taannoinen tutustumiskäynti näytti että Pikunkin mielestä paikka on käymisen arvoinen.

Entäs minä? Nään unia siitä kuinka päiväkodintädit sättivät minua unohtaessani maksaa tärkeitä maksuja, ja huolehdin huolehtimasta päästyäni siitä syökö Pikku muruakaan tarhassa vai ovatko päivät täynnä kiukkua.

Mutta samalla mietin kuinka innoissaan molemmat tulevat olemaan lukuisista leikkikavereista, monen monista ennennäkemättömistä leluista ja päivistä jotka ovat täynnä jänniä juttuja joita kotona ei koeta. Mietin kuinka ihania ovat ne hetket kun astun iltapäivällä tarhan pihaportista, ja saan halata pieniä touhutyttöjäni koko päivän edestä ja viedä heidät kotiin hemmoteltaviksi.

Haikeita, jännittäviä ja varsin mietteliäitä hetkiä on siis viikonloppumme täynnä.

-  -  -

Aloitin eilen vesikuurin. Olen aina ollut hyvin tietoinen siitä että juon aivan liian vähän pelkkää vettä - ja taas suhteessa liikaa kahvia - joten asiaan täytyy vihdoin tulla muutos. Olen erittäin hyvä aloittamaan asioita, mutta sitäkin huonompi jatkamaan - joten tässä riittää haastetta tosissaan purtavaksi. Pari litraa vettä nyt ainakin pitäisi saada menemään, ja jos kahvia kuluu rinnalla paljon niin veden määrää täytyy lisätä.

Ja jo ensimmäisestä vesilasillisesta eilen illalla jouduin toteamaan että samalla alkoi jatkuva vessassa ramppaaminen. Minirakkoni on sitä mallia että juon kaksi desiä - ja ulos tulee kymmenen. Jospa tämä tästä tasaantuisi - kun nyt vain malttaisin jatkaa veden kittaamista enkä lopettaisi heti alkuunsa.

Ajatuksistani kuultaa moninainen elämäntapamuutos. Tässä samassa rytinässä olisi oikeasti sopiva aika alkaa paremmin huolehtimaan itsestään, kunnostaan ja yleisvoinnistaan. Yrittää pitää sitä positiivista mieltä yllä hitusen useammin, ja koittaa ajatella niin että hyvät asiat tulevat hyvän mielen luo. Jospa samassa rytinässä löytyisi vihdoin se Minun Työpaikkani ja uusi yhteisöni, joka toivottavasti odottaa jo ihan nurkan takana.

Sitä metsästäen (ja taas vessaan karaten),

Terhi.