Rauhallista, ihanaa. Miten sitä ihminen onkin oppinut rakastamaan rauhallisia aikoja, sellaisia hetkiä kun ympärillä ei pyöri älytön häly ja tohina, kun ollaan vaan? Vau.

Tytöt istuvat sohvalla kylki kyljessä, katselevat aamu-Mikkiä. Molempien lempiohjelma ja sunnuntain pelastus, mikään muu lastenohjelma ei saa pikkukultia noin tiiviisti television ääreen. Ihania ovat.

Pikku on kipeä :/
Ressukalle nousi kuume perjantaina iltapäivästä, ja siitä lähtien on pysytellyt aika korkeissa lämpötiloissa jatkuvasti. Yskiikin, pieni, niin että yöllä jo oksensikin pahasti yskiessään. Siinä missä Isompi kipeänä ollessaan aina touhuaa ja on lähes oma itsensä, Pikku heittäytyy ihan väsyksi. On ja pötköttelee, sylissä tai sohvalla. Välillä höpöttää omia juttujaan ja taas on hetken hiljaa.

Äidin sydämeen sattuu nähdä toinen niin uupuneena, kun ei leikeistäkään innostu eikä ruoka maistu. En voi muuta kuin olla sylinä lähellä, toivoa että pian jo helpottaa. Jokatapauksessa kuume on vielä tänään niin korkealla ettei huomenna ole päiväkodille asiaa. Täytynee arpoa kumpi meistä - minä vai Rakkain - jää kotiin piku potilaan kanssa.

Pikku - nyt 1v 8kk ikää neidillä - on avannut sanaisen arkkunsa, ja sitähän ei enää kiinni saa :). Taloudessamme siis nykyään kaksi höpöttäjää jotka jatkavat juttujaan aamusta iltaan, ei tässä meillä isoilla enää ole suunvuoroa.

Pikun höpinä on uskomattoman ihanaa kuultavaa. Enää ei voi puhua sanavaraston suuruudesta, kun pieni toistaa jokaisen kuulemansa sanan. Äskettäin keksi myös sanojen yhdistelyn, ja liikutuin kun kuulin ensimmäisen kerran Pikun sanomana lauseen; 'äitin mukaan'. Elämäni tähtihetkiä.

Elämäni ensimmäiset omien lasten joulujuhlat päiväkodilla olivat uskomattoman ihanat. Liikutuksen kyynelille ei tullut loppua kun näki Pikun niin tomerana muiden pienten vierellä tököttämässä rivissä nauttien ihmisten huomiosta.
Ja Isompi osasi jokaisen laulujensa ja runonsa sanat reippaasti ulkoa, keijutanssit menivät täysin niinkuin piti ja voi että meinasimme haljeta ylpeydestä. Ei tietoakaan aristelusta tai jännityksestä, ja se ylpeys omasta osaamisesta. Ovat nämä maailman parhaimmat.

Hypin nyt aiheesta toiseen mutta suotakoon se minulle.

Rakas isäni huolettaa. Tiedän, vaistoankin ettei toisella ole kaikki hyvin, ei niin hyvin kun pitäisi. Mitä ihmettä voin tehdä? Kaikenlaista on meidänkin välillemme tähän pian 25 vuoteen mahtunut, mutta kun elämäni muutama vuosi sitten rypi pohjamudissaan oli isä Oikeasti läsnä. Auttoi niinkuin osasi, oli mukana eteenpäin viemässä tavalla ja toisella. Haluan isän olevan onnellinen, tyytyväinen kaikkeen ympärillään. Elämä on heitellyt tarpeeksi ja kaiken pitäisi olla jo hyvin, voi kun saisi toisenkin tahon sen ymmärtämään.

- - - -

No mutta nyt on taas aika muiden puuhien, palaan taas kun aika on.

Pohtien,

Terhi.

(niin juu, otsikon mukaan piti kertoa yöllisestä paketointituokiosta mutta näköjään se jäi :) )