Pian maapallo saa uuden ihmisen päälleen, uuden pikkuisen elämänoppilaan jolla riittää paljon tutkittavaa ja ihmeteltävää. Ja minulla on suuri kunnia olla jännittämässä tässä hetkessä mukana.

Kun viime jouluna sain viestin vauvauutisista, liikutuin heti kyyneliin. Ihminen joka joskus rankan kasvamiseni taipaleissa kulki vierelläni, saa nyt itsekin kokea millaista on kasvaa Äidiksi. Lupasin heti elää joka potkussa mukana, ja niin on tehty.

Ystävääni en ole vuosiin nähnyt, mutta ehkä kaikki ystävyys ei tarvitse sitä katsekontaktia pysyäkseen yllä. Meillä on ollut hyvät ja äärettömän huonot hetkemme, muttei koskaan mitään lopullista. Olenko minä rasittavan sitkeä ja pidän väkisin yllä toivottomia ihmissuhteita, vai onko jokin maaginen yhteys vielä olemassa? Aika näyttää.
_ _ _ _ _

Sunnuntai on täyttynyt aamuisista kiukutteluista (minä, ei lapset), ulkoilusta ja ikuisuusvessaremontin jatkamisesta. Päiväruuaksi kelpasi pannulla lämmitetty makaronilaatikko ja risoton jämät, jopa Pikku söi hyvällä halulla. (Lusikan käyttämistekniikassa on vähän hiomista vielä, mutta ehkä kolmasosa päätyy jo suuhunkin asti.)

Minua vaivaa käsittämätön tekemisenpuutteen ja väsymyksen yhdistelmä. Yö toisensa jälkeen katselen ahdistavan neuroottisia unia, eikä ihme että seuraavana päivänä väsyttää. Silti kokoajan tekisi mieli tehdä jotain, mennä jonnekin, olla jotakin. Äsh. Veikkaan (vaikken haluakaan myöntää) että pirulliset pillerit alkavat vihdoin näyttää kyntensä ja laittavat mielialani sekaisin hormonilatauksellaan. Mutta tahdon niin kovasti että tämä tästä tasoittuu, tahdon näiden sopivan. Ja toimivan, nyt ei ole aika kasvattaa perhettä ;)

Ehkä siirryn taas lataamaan kahvikuppiani (aasin kuvia tällä kertaa) ja täyttämään pinkkaa päiväkotipapereita. Jospa tämä tästä vielä riemuksi muuttuu.

Haukotellen,

Terhi.