Jostain syystä mielessä pyörii edelleen aiemmat ajatukseni Ystävistä ja niiden vähyydestä. Tiedän todellakin etten ole itse täysin syytön, olen todella huono tutustumaan uusiin ihmisiin - saati läheisemmin avautumaan. Ujouttako se on? Kai minä sellainenkin olen.

Mutta menneet muutamat päivät saivat seurakseen auringonpaisteen, piristävän ripauksen siitä että ehkä minunkin ystävyyttäni tarvitaan. Kiitos Hannu, elä edelleenkään katoa mihinkään :).

- - - - - -

Tahdon työhuoneen. Ei, minä Tarvitsen työhuoneen. Suurempikin luovuuskohtaus ja inspiraatiomyrsky vaimenee kun puntissa roikkuu kiljuen kommunikoiva yksivuotias, tai selän takana satelee kolmevuotiaan tuhat kysymystä aiheista 'miksi aurinko on keltainen', 'mitä seuraavaksi syödään' ja 'voinko saada tikkarin iltapalaksi?'.

Älä käsitä väärin, tottahan minä lapsiani rakastan. Ja sitä tunnetta että minä todellakin olen Äiti jollekin, minua tarvitaan vain olemaan läsnä. Mutta mikään ei nujerra kirjoittamisen kipinää niinkuin häirintä. Sen tietää kai jokainen blogiaan ylläpitävä ;).

Hoksasin taannoin että isoin esteeni hyväksi kirjoittajaksi tulemiselle on tyylini kirjoittaa lähinnä itselleni - ei niinkään muille. Ja mitenhän sitä koskaan saisi kirjojaan myydyksi jos ne on tarkoitettu vain oman sydämen ymmärrettäväksi? Kipinän tämä asian huomaamiseen sain aikoja sitten runojani arvostelluilta henkilöiltä. Palaute oli tyyliä 'ihan kiva, mutta...' - ja seuraavaksi pitkä litania siitä kuinka runojen tulisi olla selittävämpiä, ei liikaa kielikuvia. Joopa. Minulle silti edelleen riittää se että itse ymmärrän mitä kirjoitan.

Aika uuden kahvikupillisen, aika nukkumaanmenohäslingin ja ehkä jossain vaiheessa vielä hetki aikaa Rakkaimman kainalossakin.

Korvatulppiaan metsästäen,

Terhi