Eilen kaihoisat hyvästit jäivät entiselle päiväkodille, niin hyvin mennyt koko vuosi että johan meinasi olla vaikeaa laittaa ovi perässään viimeistä kertaa kiinni. Tytöt suhtautuivat kauhean reippaasti, tosin tiedän ettei Pikku ole vielä täysin sisäistänyt koko asiaa. Uuteen päiväkotiin menoa odottaa innolla, mutta hoksaako täysin ettei entiseen ole paluuta. No, kaikki hoksaaminen ajallaan.
On tuo sitten vaan niin mainio tapaus, meidän Pikku. Päättömiä juttuja keksii jatkuvasti, huijaa meitä muka fiksumpia 6-0 ja nauraa kippurassa päälle. Laulaa lurittelee pitkät pätkät vaikeitakin lauluja, kertoo tarinoita kirjoistaan ja kuvista. Välillä änkeää syliin kiehnäämään ja rutistaa lujasti, sanoo 'on ollut ikävä Sua'. Kiljuu kohoavalla äänellä jos ei hanska istu käteen hetinytjustiinsa, mutta samantein jo väläyttää kauneimman hymynsä päälle ja jatkaa matkaa tomerasti tepastaen. Loistopakkaus moiseksi kaksivuotiaaksi.
Entäs sitten tuo ensipainos, Isompi Pienistä. Hämmästyttää tiedoillaan ja taidoillaan, myös niin usein sillä kuinka pienistä asioista voi hermostua niinkin suuresti. Otti päiväkotiin tulleen uuden tytön heti parhaaksi kaverikseen ja pelasti näin muutoin ehkä vaikeankin hoidonaloituksen. Kenellekään ei sano 'mä en leiki sun kanssa', ryntää asioihin 110% innolla ja on useimmiten yhtä hymyä. Osaa pistää härdelliksi kotona jos kaikki ei menekään niinkuin Hän tahtoo, useimmiten kitkaa juuri allekirjoittaneen kanssa - taidamme olla turhan samanlaisia. Illalla ennen nukkumaanmenoa tahtoo aina 'vielä yhden' halin ja pusun, viihtyisi ikuisuuden kahdenkeskisissä jutusteluissa ja höpinöissä.
Kiitos näistä ihmeistä, jotka aikaan sai ihme nimeltä Me.
- Terhi
Kommentit