Heti aamuisen herätykseni jälkeen tunsin itseni rikolliseksi. Rakkain kehotti nukkumaan vielä, mutten todellakaan voinut. Parhaani mukaan koitin näyttää tehokkaalta etsiessäni pienille vaatteita ja letittäessäni Isomman pitkää tukkaa kireille leteille.

Niin, tänään ei minua tarvittu mukaan. Sinne ne lähtivät, vilkuttelevat tytöt Rakkaimman mukana kohti elämänsä toista päiväkotipäivää. Ja minä nautin aamupuuroani vain Huomenta Suomen pauhatessa taustalla ja tunnen itseni rikollisemmaksi kuin koskaan.

Eilinen oli mennyt hyvin. Yllättävää, mutta ihan oikeasti hyvin. Ainoat miinukset olivat Pikun syömättä jäänyt aamupala ja Isomman unettomat päiväunet - muutoin kaikki oli ihan mallillaan. Iltapäivällä sain kaksi ihanan pirteännäköistä tyttöä taas kainalooni, ja koko loppupäivä sujui kuunnellen Isomman höpötystä päivän kulusta ja rutistaen Pikkua kainalossa sen minkä ehdin.

Tänään jo isompikin kiukutteli kun eivät lenkkarit menneet äsken suosiolla jalkaan, toivon ettei sama kiukuttelu jatku enää tarhassa. Tädit kehuivat eilen kuinka Isompi oli samantein saanut kavereita kun oli vain rohkeasti mennyt lasten leikkeihin mukaan - ja äiti sai taas olla ylpeä sosiaalisesta tytöstään. Tuo piirre ei nimittäin ole minulta peritty.

Mutta niin. Nautin aamupuuroani kaikessa yksinäisyydessäni mutten todellakaan nauti tästä tilanteesta. On niin kovin syyllinen olo - minä täällä, tytöt hoidossa. Mutta miten ihmeessä tämänkään olisi muutoin voinut toteuttaa?

Hoitopaikat saatuani olin varma että tähän mennessä olisin jo töitä saanut, mutta toisin kävi. Jos tytöt eivät ole päiväkodissa tarpeeksi menetämme paikat, ja mihinkäs me sitten heidät laitamme kun töitä löytyykin. Oli mielessä myös jokin osapäiväjärjestely tai vain pari päivä viikossa hoidossa, mutta sekään ei tuntunut omalta.

Jos haen tytöt jo ennen päiväunia on hoitopäivä vain kolme tuntia, eivätkä he ehdi yhtään tottua tarhan rytmiin - jatkossa kun joka tapauksessa heidän siellä tulisi päivittäin olla.

Jos taas tytöt ovat hoidossa vain pari päivää viikossa, on tauko joka viikko liian pitkä joten aina on edessä uusi sopeutuminen tarhan kuvioihin. Äsh.

Ja kun kerran tarkoituksenani on (niinkuin jo eilen tein) käyttää jokainen oma tuntini hyödyksi työnhakuun, se ei onnistuisi tyttöjen kanssa. Nyt minulla on vapaus soittaa, mennä käymään ja etsiä itse sopivia paikkoja koko päivän ajan.

Toki haen tytöt (niinkuin eilenkin) hitusen aiemmin iltapäivällä kävellen, saavatpa edes hieman pehmeämmän laskun koko touhuun.

Selittelenkö? Kyllä. Tunnen kotiäitien ja uraäitien syyttävät katseet selässäni polttavina ja sauhuavina: Kuinka sinä kehtaat pitää lapsiasi hoidossa kun itse olet kotona?? Niinpä.

Ehkä oloni helpottuu jos tänäänkin saisin jotakin aikaiseksi. Eilinen poiki jo yhden työhaastattelun keskiviikoksi, ja yhdet yhteystiedot olisi lähetettävänä toisaalle. Ihan oikeasti saan tällä tavoin jotakin aikaan - miksi siis tämä kaamea syyllisyys?

(viesti Rakkaimmalta; tytöt jäivät molemmat ihan mieluusti hoitoon, Pikkukin vain meni menojaan. Jonkinasteinen helpotus tähän oloon).

Taidan nyt jatkaa siitä mihin elien jäin, työnhaun viidakossa tarpominen on edelleen kesken. Jonkinasteinen toivo on ladattu huomiselle haastattelulle, mutta pessimisti minussa hokee ettei työ ole kuitenkaan sellainen missä viihdyn ja palkkakin taatusti surkea. Annetaanpa nyt kerrankin optimistille puheenvuoro, ja koitetaan ottaa tästä päivästä kaikki irti.

Itsekseen ihmetellen,

Terhi.