Turhan pitkä aika vierähtänyt mutta tässä olen, ja asian kera tällä kertaa.

Eilen keikka sairaalassa.
Kesken työpäivän (tarkemmin 11 jälkeen) alkoi vatsakipu joka sai soittamaan terveyskeskukseen. Puhelun aikana äityi niin pahaksi että neuvoivat suoraan kaupunginsairaalan ensiapuun, saisin avun nopeammin (heh).

Soitto Rakkaimmalle; nyt on hätä ja tarvitsen Sinua. Henki meinasi loppua, pyörtyminen lähellä ja sata asiaa vilisi mielessä ennenkuin pääsimme ensiapuun asti. Minut ohjattiin odottamaan, pahoiteltiin ettei ole paareja vapaana - istumaan siis.

Kului tunti, toinenkin. Välillä kävi sairaanhoitaja ottamassa aulassa pari putkea verta käsivarrestani, pahoitteli että joutui neulaa survomaan kun ei meinannut suonta löytyä. Olin varmaan hyvinkin viehättävä näky siinä lakananvalkoisena huojuessani, välillä enemmän ja välillä vähemmän kippurassa. Elämääni on kuulunut ennenkin selittämättömiä vatsakipuja mutta tämä oli nyt jotain aivan muuta, sai hätääntymään.

Jossain vaiheessa oli Rakkaimman jo pakko poistua työnsä pariin ja tyttöjä hoidosta hakemaan, kertomaan ettei äiti päässytkään ajoissa.

Ensiavun aula täyttyi eri-ikäisistä ja -kokoisista ihmisistä, jokaisella vaivansa ja akuutit kipunsa. Kaikki istuimme rivissä ihmetellen, huokaillen - tämäkö tosiaan on ensiapu, paikka jossa avun saa nopeammin kuin missään muualla?

Kului jälleen tunti, ja toinen. Ihmiset vieressäni tuohtuivat, itse en jaksanut kuin huojua paikallani takkia puristaen. Välillä jo paaritkin vapautuivat, mutta sanoin huolestuneelle hoitajalle etten pysty nyt tästä liikkumaan - näin on niin hyvä kuin voi olla tässä tilanteessa. Hoitajat pahoittelivat ärtyneille kanssaodottajille tilannetta; kun ei ole kuin yksi lääkäri hoitamassa kahdenlaisia potilaita yhdellä kertaa. Sekös meitä lohdutti.

Kun viisi tuntia kivun alkamisesta oli kulunut, pahin terä kivusta oli hiipunut mutta olo edelleen varsin kamala. Ja vihdoin minut jopa kutsuttiin tutkimushuoneeseen.

Ei selkeää selitystä tällä erää. Labotaarisissa kokeissa ei mitään akuuttia. Vahva epäilys sappivikaan. Se kuulosti tutulta, vuosia sitten jo asiaa epäilty mutta sittemmin unohdettu.

Määräys kotiseurantaan seuraavan päivän ajan, ja käsky takaisin jos tilanne pahenee jälleen. Pahanmakuinen tabletti ensiavuksi kipuun. Kotimatkalla taksikuski tuihisi tuohtuneena miten ihmisiä voidaan kohdella kivun keskellä näin.

- - -

Tässä siis olen, itseäni tarkkailemassa kotona. Olo kuin katujyrällä päältä ajettu, mutta kuitenkin jollain asteikolla mitattuna ihan ok. Ei enää henkeäsalpaavaa kipua, vain pelkkä arkuus ja tunne ettei tässä ihan parhaimmillaan olla.

Sainpa taas kokemuksen miten ihminen voi olla pieni ja mitätön tällaisten asioiden keskellä. Olo sellainen että kuolema hiipii nurkan takana etkä apua saa mistään. 'Tilanne nyt vain on tämä, valittakaa ylemmille tahoille'. Ja sekö auttaa juuri silloin kun sattuu? Aulassa oli vanhoja rouvia jotka olivat odottaneet jo kahdeksatta tuntia ilman lääkärin vilkaisuakaan, äiteja pienten lastensa kanssa lohduttamassa pienokaisiaan 'kyllä se tästä, torku äidin kainalossa - ehkä me pian päästään'.

Itsensä ja oman kipunsa kanssa vielä elääkin, mutta jos omaa lastani olisin viemässä ensiapua saamaan sitä myös tulisi saada - välittömästi.

Ehkä siis jotakin parannettavaa tässäkin maassa vielä löytyy, kukahan ottaisi ohjat käsiinsä?


Hyvin voipuneena,

Terhi.



ps. palaan kyllä virkeämpänä, kunhan jaksan.