Ei ollut kai sitten tarkoitus nähdä pikkuprinssiä. 'kurja yö takana, väsyttää' - viestiä heti aamusta.

Muistuu välittömästi mieleen ne omat yöt sairaalassa, varsinkin ensimmäisen pikkuisen synnyttyä. Yöllä pyörittiin, heräiltiin vaikkei edes ehditty nukkua ja oltiin vaan ihan ymmällään. Huonekavereista kaikkien vauvat huusivat vuoronperään - yksi kun nukahti niin toinen aloitti.

Aamupalalle kutsu oli Valoa ikkunassa - vihdoin saa olla oikeasti hereillä. Tuhti voileipä ja sairaalan pahaa kahvia, aamumaitoa vauvalle ja unten maille. Aamupäiväunet antoivat potkua koko päivälle, ja välillä heräiltiin taas yhdessä toisiimme tutustumaan. Iltapäivällä taas torkahdettiin yhdessä - heräsin vauvan tutkivaan tuijotukseen pikkuisesta pedistään.

Illalla jokunen vieras, hätäinen iltapala ja taas uusi yritys ehjemmille yöunille. Ja sama alkaa alusta: pyörimistä, heräilyä ilman unta jne.

Kummasti kotiinpääsy tuntui juhlalta, sai elää niitä omia aikojaan ja syödä kun siltä tuntuu. Kotona ne yötkin lähtivät sujumaan paremmin.

- - -

Mutta koitan parhaani mukaan ymmärtää. Palauttaa mieleen sen kuinka ihmeellistä ja uutta kaikki oli kun ensimmäistä kertaa minustakin tuli Äiti. Kun ei vielä tiennyt että se kauheinkin väsymys ihan oikeasti joskus helpottaa - ei sitä uskonut ennenkuin itse näki.

Taidan pakata minikokoiset sukat ja ruokalapun vaikkapa postipakettiin, jospa tämäkin asia hoidettaisiin taas kuten ennenkin - etänä.

Pikkuisen harmitellen,

Terhi.