Tyttökullat ovat niin kovin reippaina ja iloisina päiväkotipäiviensä ajan, ettei moista virtaa tahdo enää riittää loppupäivälle tai aamun ensimmäisille hetkille. Silkkaa väsymystä, sitähän tässä itse kullakin on.
Kaikista isoista ja pienemmistäkin uhma-kiukku-potkotuskohtauksista huolimatta jaksan yhä edelleen ihmetellä näitä Pienen Elämän ihmeitämme...
- - -
Mietin elämääni aika tarkalleen kuusi vuotta taaksepäin. Pieni mieli täysin myllerryksessä - yhtäkkiä asuinkin taas äitini pienessä kellarihuoneessa ja tulevaisuuden suunnitelmat olivat juuri menneet nurin. Sumussa kuljin viikkoja eteenpäin, kunnes löysin itseni liian suuresta keskusta-asunnosta liian vähien huonekalujen keskeltä, epätoivoisia ihmissuhteiden rippeitä sekä haalien että poisheittäen.
Ei silloin ollut tietoa tulevasta, eikä edes kannattanut moisia miettiä. Kaikki laulut kertoivat tarinaa samasta paskasta olosta kun mikään ei ihan oikeasti tuntunut miltään, sydän oli niin hukassa ettei se juuri enää lyönyt.
Kuukaudet menivät edelleen samassa sumussa suoraa tietä alas, ja yhtäkkiä näin pienen valon edessä. Kaukana, hyvin kaukana vielä mutta silti olemassa. Se taisi antaa voimaa jota en vielä edes silloin myöntänyt, kaikki on aina helpompi nähdä jälkeenpäin.
Tarvittiin vielä Se Lopullinen, se kaikkein mustin ja satuttavin - kunnes heräsin. Siitä lähti Pieni Elämäni kulkuun uudelleen, kohti Tulevaisuutta joka tällä kertaa ihan oikeasti odotti.
Kuusi vuotta kaikesta, ja elämä on nyt. Elämä on Rakkaimman hellä halaus ensimmäisenä aamulla herätessäni, elämä on arkea kaikessa ihanuudessaan. Elämä on kahdet pienet käsivarret tiukasti rutistaen, 'äiti on ihana minä tykkään äitistä'.
Voiko ihminen enempää toivoa?
- Terhi
Kommentit