....Mutta mänköön.

Olen tullut siihen tulokseen että olen hankala. Tahdon itselleni Ystävän mutten asialle tee mitään, enkä osaa olla niinkuin pitäisi.

Vaadinko liikaa? Mitä edes vaadin? Jotakin joka on olemassa, ajattelee joistakin asioista samoin kun minä ja toisista taas päin vastoin. Jotakin joka soittaa joskus vain kysyäkseen mitä mahdan puuhailla, kutsuu lasten kanssa torille jäätelölle tai ilman lapsia lenkille. Ei pidä minua outona vaikka olen oma itseni, sellainen jonka seurassa ihan oikeasti voisin olla Minä.

Sellaistako ihmistä ei ole? Olenko siis ainoa joka ei ihan välttämättä jaksa kikatellen ihastella miesjulkkisten vatsalihaksia tai ruotia oman seksielämän laatua ja määrää perinpohjaisesti. Jonka kanssa ei Ystävän tarvitse välttämättä puhua aamuyöhön henkeviä viinilasin ja oliivien äärellä mutta ei myöskään ryntäillä kauppojen sesonkimyynnissä metsästämässä 'viimeistä hottia' olevia aurinkolaseja.

Menetänkö toivoni vai etsinkö lisää etsimättä oikeastaan lainkaan niinkuin tähän asti...

- Terhi