Ei riitä että säännöllisesti tulee HuonoÄiti-fiilis, ja sitäkin säännöllisemmin HuonoAvopuoliso-fiilis, vielä täytyy olla HuonoIsosisko-fiilis erikseen.

Olen viime vuosina siis saanut itselleni isosisko-tittelin josta jo luulin ettei sitä enää ole mahdollista saada. Nuo kaksi pikkunaperoa syntyivät vuorotellen omien tyttöjeni kanssa, ja samalla kun kasvoin omaan äitiyteeni olisi pitänyt kasvaa myös isosiskon rooliin. Ja säännöllisin väliajoin soimin itseäni siitä etten tuohon rooliin osaa istua, en sitten millään.

En ole kuskannut sisaruksia sirkusreissuille, en polskimaan uimahalliin enkä nukkunut vieressä päiväunia. En ole kertonut ettei mörköjä tarvitse pelätä, en ole ollut puhaltamassa pipejä kun sattuu ja tapahtuu.

Näemme aivan liian harvoin, ja tiedän etteivät pikkuiset vielä edes käsitä että ihan oikeasti olen heille sisko siinä missä muutkin. Omille tytöilleni pikkueno ja pikkutäti ovat ne maailman parhaat leikkikaverit, mutta eivät nämä lapsoset oikeasti vielä aikoihin ymmärrä uusiosuvun kiemuroita - eikä tarvitsekaan. Tärkeintä on se yhteenkuuluvuuden tuntu, ja että leikki luistaa aina kun tavataan.

On niin helppo syyttää välimatkaa, helppo sanoa että omassakin perheessä on jo pyöritettävää riittämiin. Mutta olisiko kaikki toisin, jos koko asetelma olisi toinen? Sitä ei saa koskaan tietää. Voin vain moittia itseäni jälleen kerran Huonosta Minusta, ja pohtia tuleeko Minusta koskaan parempaa ihmistä.

Jälleennäkemisiin,

Terhi.