Ulkona satelee hiljalleen pieniä pumpulituppoja. Lunta, ihanaa lunta. Vihdoin sitä on täällä! Lasten kanssa ulkona muutakin puuhattavaa kuin kuopsutella jäistä paljasta maata tai tonkia kuralätäköitä (siis mahtavaa puuhaa, mutta rajansa kaikella).

Olo on kaikkea muuta kuin terve ja täysikuntoinen. Jonkin sortin lenssu vaihteeksi tulossa, nyt pyörii on/off tässä ympärillä härnäten. Ei nosta kovaa kuumetta joten ei toivoakaan mennä ohi. Vatsakivutkin muistuttavat jatkuvasti olemassaolostaan, onneksi jopa on jo aika varattuna tutkimusten aloittamiseen - taas kerran, tokkopa mitään selitystä löytyy. Näin vain asiat ovat.

Viime postaukseni aikoihin pyörin hämmentävissä aatoksissa. Ehkä jo kuvittelin vahvastikin 'entä jos sittenkin?', mutta taisin pudota kovaa ja korkealta. En voi syyttää yksin Rakkainta ajatuksen torjumisesta, tottahan tuo taitaa puhua. Mutta se totuushan se on se joka eniten kirpaisee.

Viimeisimmät vuodet äitinä ovat kaikesta ihanuudestaan huolimatta olleet uskomattoman rankkoja. Jos joskus ovat ajatukseni olleet epäjärjestyksessä yksin itseni kanssa, niin sitä ne varsinkin ovat olleet nyt kun vieressä tapittaa nappisilmillään kaksi suloista tyttöä odottaen kehittävää kasvatusta ja äidillisiä ohjeita.

Meitä on siunattu kahdella täydellisellä tytöllä. Fiksuja, näppäriä, hauskoja tapauksia jotka hämmästyttävät joka päivä uusilla jutuillaan. Heitä ei voi olla rakastamatta, tuntematta sitä tunnetta kun tekisi mieli rutistaa toinen ruttuun hellyyspuuskassaan.

Mutta jokainen äiti tietää miten joskus täydellisinkin suloisuus voi aiheuttaa uskomatonta tunteiden sekamelskaa ja myllerrystä, tuntuu kuin pää olisi täynnä kysymysmerkkejä vastausten sijaan. Mihin ratketa silloin kuin uhmaikäinen on kiljumisellaan herättänyt vasta nukahtaneen vauvaikäisen pikkusiskonsa, tai kun ihana isompi tahtoo juuri sen kirjan sieltä ylimmältä hyllyltä samalla kuin yrität imettää vastasyntynyttä?

Tai kun molemmat - jo leikki-ikäiset - tahtovat täsmälleen samaan aikaan kuulla täysin eri kirjat ja kompromissi ei tule kuuloonkaan? Kun molempien pitäisi päästä samaan sohvannurkkaan täsmälleen samaan koloseen istumaan jossa äiti itse yrittää laatia pitkää kauppalistaa?

Näin kirjoitettuna nämä arjen pulmat tuntuvat typerääkin typerämmältä, mitäs vaikeaa tuossa nyt on? Ja näinhän se onkin. Toisina päivinä sitä keksii sata ja kolme ratkaisua ongelmaan kuin ongelmaan, toisena taas jo yksikin nurinperäinen sana aiheuttaa musertavan turhatuneisuuden tunteen.

Myönnän että olen viimeiset neljä vuotta elänyt jatkuvassa tunteiden myllerryksessä, jatkuvassa univelassa ja oman ajan puutteessa ja uudet aikuiskontaktitkin ovat miinuksen puolella.

Mutta tätä en vaihtaisi mihinkään. Tämä on täydellistä, meidän täydellisyytemme. Ja sen asian tiedostaminen taitaa sitten kuitenkin olla sitä vastuullista vanhemmuutta.

Onko minusta siis sittenkin äidiksi?


Hämillään,

Terhi